Siirry pääsisältöön

Mustan huumorin Vauhtiajot

Horatius kirjoitti aikoinaan: Carpe diem.

Jep, viisaita sanoja, joiden merkityksen olen vihdoin ymmärtänyt. Tälle sairaudelle kun mitään en voi, on parasta noudattaa lääkärin suositusta: "elä täysin normaalisti ja koeta ajatella postitiivisesti".

Lääkärin ohjeistusta noudattaen starttasimme torstaiaamuna matkamme kohti lakeuksia ja Seinäjoen Vauhtiajoja, odotettavissa olisi kaksi päivää armotonta rokkaamista!

Oli sitten ensimmäinen kerta 20 vuoteen, kun matkustin Pohjanmaalle auton takapenkillä.

Matka sujui rattoisasti festareilla esiintyvien artistien biisejä kuunnellen. Päätimme, että jokaiselta artistilta tai bändiltä olisi kuunneltava vähintään kaksi biisiä. Ja jukoliste, osa näistä suomihumpista oli tällaiselle mörköhevin ystävälle aivan liikaa. Takapenkin DJ:nä mulla oli onneksi kaikki päätäntävalta kuunneltavan musan suhteen. 

Lakeuksille päästyämme autossa pärähti soimaan itseoikeutetusti Klamydian Pohjanmaalla. Tietysti!

Festariryhmälleme oli tunnusomaista musta huumori, jolla pistimme pataan mm. tuota syöpäperkelettä mennen tullen. Osansa saivat myös muiden vastoinkäymiset ja surut, joita meistä jokainen oli elämänsä aikana ehtinyt kohdata.

Olimmekin ulkopuolelta tarkasteltuna varsin mollivoittoinen ryhmä: yksi meistä on jo kertaalleen ehditty julistaa kuolleeksi, toinen on joutunut synnyttämään vauvansa kuolleena, kolmannen isä ei kestänyt enää maallista taivallustaan, ja minä syöpäni kanssa toimin ryhmämme neljäntenä jäsenenä.

Mutta kaikesta huolimatta, tragediaryhmällämme oli huisin hauskaa!

Vakavasti ottaen. Jokaisella meillä on omat murheemme ja surumme. Näistä jokainen on aivan yhtä arvokas ja tärkeä, niitä ei kannata koskaan vertailla.

Seinäjoella vieraillessa kannattaa piipahtaa Mallaskosken Panimoravintolassa syömässä ja juomassa.

Rokki raikasi Seinäjoen Kirkkokadulla.


Kommentit

  1. Näin just 👍 ilon ja surun kautta taistellen 😊 ja Mallaskoskella oli muuten todella hyvää ruokaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Slurps, alkoi tekemään mieli niitä kukkakaaliwingsejä!

      Poista
  2. Paras tapa edetä tämän taudin kanssa on se, että jatkaa normaalia elämää. Suremiseen tai tulevan miettimiseen ei kannata vaipua. Täysillä vaan eteenpäin 💖

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viisaita sanoja, ystävä kallis! Näin on tarkoitus, vaika välillä hieman vetää mieltä alaspäin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Noin kuuden päivän darra

12.11. Tiistai ja labrapäivä. Ennen töihin menoa pikainen pysähdys Kalasataman terveysasemalla, jossa otettiin taas kaksi putkiloa verta syynättäväksi. Onneksi labra-ajan voi varata etukäteen, sillä mua ei todellakaan houkuttele ajatus istua odottamaan omaa vuoroani yskivien ja pärskivien tyyppien kanssa. Tosin mulla olisi takataskussa myös HUSin Labrapassi, jolla pääsen kiilaamaan labrajonon ohi. On muuten elämäni ensimmäinen VIP-kortti. Nämä labrakäynnit alkavat sujua jo rutiinilla. Tällä kertaa näytteenottaja ei edes epäillyt, että määrään itse itselleni näitä näytteitä. Jep ja juu, ihan puhtaasta ilosta ja huvin vuoksi käyn kolmen viikon välein piikillä. Ehkä se oli hoitajahuumoria, jota en vaan tajunnut. 😀 14.11. Onneksi tarkistin tiputusajankohdan edellisenä iltana enkä luottanut mun muistiin. Olin ihan pokkana menossa Meikkuun aamuyhdeksäksi, mutta uudet aineet ja uusi aika. Tiputus olikin vasta puolen päivän tienoilla. Ajalla on ennakkolääkityksen vuoksi iso merkitys, ...

Seitsemän vuotta myöhemmin ja edelleen puristellaan

Joku voisi kuvitella, että seitsemän vuotta syöpädiagnoosin jälkeen kontrollikäynti on läpihuutojuttu. Ei se ole. Tai ehkä joillekin on. Minulle ei. Kun kutsu 7-vuotiskontrolliin kilahti, reagoin siihen kypsän aikuisen tavoin. Laitoin ajan kalenteriin ja päätin olla ajattelematta koko asiaa. No, eihän siitä mitään tullut. Muutamaa päivää ennen tutkimuksia aloin harrastaa tuttua olympialajia nimeltä "mitä jos". Mitä jos kuvissa näkyy jotain. Mitä jos joku sanoo, että varataan aika vielä ultraan. Mitä jos lääkäri sanoo sen saman lauseen, jonka kuulin kesällä 2019. Ihan turhaa hommaa, tiedän. Silti sitä tekee. Kontrollipäivän aamuna suuntasin Syöpiksen tuttuun osoitteeseen. Sama paikka, mutta fiilis oli sentään hieman eri kuin seitsemän vuotta sitten. Mammografia meni perinteiseen tapaan. Eli edelleen olen sitä mieltä, että kyseessä ei ole tutkimus. Ei, vaan kyseessä on selkeästi keskiaikainen kidutusmenetelmä, jonka koreografia menee suurin piirtein näin: Puristus, rutistus, he...

Hei, mä säteilen!

Heinäkuu vaihtui elokuuksi, ja mun matka etenee vauhdikkaasti. Takana on nyt reilut kolme viikkoa syöpäpotilaana. Osui ja uppos, joten ostin. Maukasta oli! Elokuun ensimmäisenä päivänä suuntasin askeleeni jälleen kohti Kasarmikatua ja Kirurgista sairaalaa. Tämän klinikkakäynnin aikana lääkäri merkitsisi syöpäpesäkkeet radioaktiivisilla jyvillä. Näiden merkkien perusteella leikkaava kirurgi osaisi sitten aikanaan tähdätä oikeaan osoitteeseen. Tällä kertaa olin matkassa yksin. Istuessani Keskusröntgenin aulassa odottamassa vuoroani, viereeni istahti vanhempi nainen. Hänen seurassaan aika kului vauhdikkaasti; rouva kertoi varsin värikkäin sanakääntein muun muassa kuinka hän oli pelastanut lapsuudessaan luokkatoverinsa hukkumiselta. Vasta rantaan (ei sentään vastarantaan) päästyään hän oli muistanut olleensa uimataidoton. Hengenpelastusmitalin sijaan hän sai kiitokseksi suklaarasian, mikä oli häntä nuorena tyttönä miellyttänyt mitalia enemmän. Nyt rouva tosin tuntui olevan täst...