Seitsemän vuotta myöhemmin ja edelleen puristellaan

Joku voisi kuvitella, että seitsemän vuotta syöpädiagnoosin jälkeen kontrollikäynti on läpihuutojuttu.

Ei se ole.

Tai ehkä joillekin on. Minulle ei.

Kun kutsu 7-vuotiskontrolliin kilahti, reagoin siihen kypsän aikuisen tavoin. Laitoin ajan kalenteriin ja päätin olla ajattelematta koko asiaa.

No, eihän siitä mitään tullut.

Muutamaa päivää ennen tutkimuksia aloin harrastaa tuttua olympialajia nimeltä "mitä jos". Mitä jos kuvissa näkyy jotain. Mitä jos joku sanoo, että varataan aika vielä ultraan. Mitä jos lääkäri sanoo sen saman lauseen, jonka kuulin kesällä 2019.

Ihan turhaa hommaa, tiedän.

Silti sitä tekee.

Kontrollipäivän aamuna suuntasin Syöpiksen tuttuun osoitteeseen. Sama paikka, mutta fiilis oli sentään hieman eri kuin seitsemän vuotta sitten.

Mammografia meni perinteiseen tapaan. Eli edelleen olen sitä mieltä, että kyseessä ei ole tutkimus. Ei, vaan kyseessä on selkeästi keskiaikainen kidutusmenetelmä, jonka koreografia menee suurin piirtein näin:

Puristus, rutistus, hengitä, älä hengitä, käänny hieman vasemmalle, vähän oikealle ja vielä kerran. Kiitos ja näkemiin.

Tutkimuksen jälkeen alkoi odottaminen. Se onkin laji, jossa olen vuosien aikana kehittynyt lähes ammattilaiseksi. Tai ehkä kärsivälliseksi tai suorastaan seesteiseksi. 😆 Tai siltä se varmasti ulospäin näyttää, sisäisesti rauhasta ei ole tietoa, pinna saattaa olla vähän kireällä ja vatsassa pyörii perhosia.

Kun tuloksia odottaa, Maisasta tulee sovellus, jonka olemassaolon muistaa noin 74 kertaa päivässä.

Ensimmäisenä aamulla.

Viimeisenä illalla.

Ja noin kahdenkymmenen minuutin välein siinä välissä.

Sitten se eilen tiistaina 14.7.2026 puhelin piippasi.

Siellä ne olivat.

Tulokset.

Puhtaat.

Ei löydöksiä. Ei  mitään syöpään viittaavaa. 

Luin tekstin kerran.

Sitten toisen.

Ja vielä kolmannenkin kerran, koska olen vuosien aikana oppinut, että ihminen pystyy epäilemään jopa omaa lukutaitoaan.

Tekstiviestissä myös kysyttiin, että haluanko tavata hoitajan. No, totta hitossa haluan, sillä se vähän kuin kuuluu tämän vuoden ohjelmaan. Toivottavasti tää reissu loppuisi myös lääkkeiden osalta tähän. Eli ei muuta kuin vastaamaan B ja odottamaan jatko-ohjelmaa. 

Sanomattakin selvää on, että helpotus oli valtava.

Mutta samaan aikaan huomaan miettiväni, miten erilaiselta tällainen uutinen tuntuu nyt verrattuna siihen ensimmäiseen puhtaaseen kontrolliin.

Silloin teki mieli juhlia.

Nyt lähinnä ajattelin, että no perhana, hyvä homma. Ja jatkoin päivääni.

Ehkä se kertoo siitä, että syöpä ei enää ole elämäni pääosassa. Se on enemmänkin ärsyttävä sivuhahmo, joka yrittää välillä tunkea takaisin valokeilaan.

Mutta ei pääse.

Seitsemän vuotta sitten en olisi uskonut, että jonain päivänä kontrollitulosten jälkeen mietin enemmän viikonlopun kauppalistaa kuin syöpää.

Silti tässä ollaan.

Ja se on aika hieno asia.

Vaikka mammografia sattuu edelleen ihan helvetisti. 😁

Kuvausvuoroa odottamassa.

Loman ja puhtaiden tulosten kunniaksi.