Noin kuuden päivän darra
12.11.
Tiistai ja labrapäivä. Ennen töihin menoa pikainen pysähdys Kalasataman terveysasemalla, jossa otettiin taas kaksi putkiloa verta syynättäväksi. Onneksi labra-ajan voi varata etukäteen, sillä mua ei todellakaan houkuttele ajatus istua odottamaan omaa vuoroani yskivien ja pärskivien tyyppien kanssa. Tosin mulla olisi takataskussa myös HUSin Labrapassi, jolla pääsen kiilaamaan labrajonon ohi. On muuten elämäni ensimmäinen VIP-kortti.
Nämä labrakäynnit alkavat sujua jo rutiinilla. Tällä kertaa näytteenottaja ei edes epäillyt, että määrään itse itselleni näitä näytteitä. Jep ja juu, ihan puhtaasta ilosta ja huvin vuoksi käyn kolmen viikon välein piikillä. Ehkä se oli hoitajahuumoria, jota en vaan tajunnut. 😀
14.11.
Onneksi tarkistin tiputusajankohdan edellisenä iltana enkä luottanut mun muistiin. Olin ihan pokkana menossa Meikkuun aamuyhdeksäksi, mutta uudet aineet ja uusi aika. Tiputus olikin vasta puolen päivän tienoilla. Ajalla on ennakkolääkityksen vuoksi iso merkitys, sillä pahoinvointia estävät lääkkeet eli kuusi kortisonitablettia ja yksi Akynzeo-tabletti täytyy ottaa tunti ennen hoidon alkamista.
Aika jees muuten, että kortisonin määrä tippui yhdeksällä tabulla, sillä sen aiheuttama unettomuus ja levottomuus on todella ärsyttävää. Ja saattaa tulla kalliiksi, kuten ihka ensimmäinen sytokerta osoitti - yöllä shoppailu lähtee helposti lapasesta.
Tämä kerta jännitti taas aika paljon. Etukäteen puistatti ajatus kanyylin pistämisestä. Viimeksihän se jouduttiin pistämään käsivarren sisäsyrjään, joka sattui ihan perkuleesti. Jännitystä lisäsi myös uusi lääke, sillä kaikki doket on nyt saatu ja seuraavat kolme kertaa saisin CEF-solunsalpaajayhdistelmää. Kauhun sekaisin tuntein odotan miten tähän uuteen yhdistelmään reagoin ja millaisia sivuoireita tulee. Näitä sekä kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä ehdin odotustilassa miettiä, sillä osastolla vallitsi varsinainen hulina. Porukkaa riitti ruuhkaksi saakka, mikä ikävä kyllä kertoo karua kieltään syövän yleisyydestä.
Tällä kertaa kanyylin paikkaa haettiin pariin otteeseen, ennen kuin kolmannella kerralla löytyi sopiva ja toimiva kohta. Ja tietty se oli taas tuo ennakkoon kammoksumani käsivarren sisäreuna. Noh, positiivista oli ettei pistäminen enää sattunut niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Sopivan kanyylin paikan hakeminen kertoo siitä, että myrkyt ovat tehneet tehtävänsä, ja verisuoneet saaneet sytoista hieman osumaa.
Itse tiputus sujui kuitenkin mallikkaasti ja aika hujahti taas kuin siivillä. Tuolista ylös noustessa tuntui hieman samalta kuin hyvässä nousuhumalassa eli päässä humisi normaalia enemmän. Tunne ei toki ollut yhtä kiva kuin pienessä tuiterissa. Vai kultaako aika vaan muistot? 😋
Pienestä huminasta huolimatta päätin piipahtaa ystäväni luona Espoossa. Virtaa riitti sen verran, että heitimme pienen kävelylenkin Olarin Prismaan. Kyllä teki hyvää – kropalle ja mielelle.
15.11.
Normaalisti kuukauden paras päivä eli palkkapäivä! Tällä kertaa tästä ei paljon iloa repinyt, sillä jo herätessä olo oli vetämätön. Etoi, väsytti ja vitutti. Ruokahalukin oli kadonnut. Eikä kahvikaan maistunut. Normaalisti en suostu lähtemään mihinkään ennen kuin olen nauttinut kaksi kuppia kahvia Hesarin kera. Tee sentään maistui.
Päivä meni pitkälti rypiessä huonossa olossa. Ei ihme, että olin kiukkuinen kuin ampiainen koko päivän - huusin jopa koiralle. Onneksi iltaa kohti hieman olo parantui ja jaksoin katsoa miten Huuhkajat tekivät historiaa hoitamalla miehet ensimmäisen kerran fudiksen arvokisoihin! Ihan huikeaa!
16.11.
Päivän agenda harvinaisen yksinkertainen: nukkumista, nukkumista ja kerran vielä nukkumista. Pääsin sentään aamulla ja illalla koiran kanssa ulkoilemaan, sillä jatkuva makaaminen alkoi tuntumaan päässä ja jaloissa. Ei me lenkeillä pituusennätyksiä rikottu ja kävelytahtikin oli kuin satavuotiaalla.
17.11.
Sunnuntai ja olo koko päivän sanalla sanoen hirveä. Etoi, väsytti, kolotti ja närästi. Sytot pistivät koko elimistön aivan jumiin. Note to self: ensi kertaa varten varastoon kuivattuja luumuja. Ja paljon. Tämä päivä jääköön historiaan pahimpana sairaspäivänä eikä siitä sen enempää.
18.-19.11.
Olossa oli havaittavissa jo hieman viitauksia parempaan suuntaan, mutta edelleen väsytti, kolotti ja närästi. Ulkoilussa pääsin kuitenkin takaisin kahden lenkin rutiiniin.
20.11.
Päivä, jolloin elämä alkoi taas voittamaan! Päivällä ensin koiralenkki Ninan kanssa, sen jälkeen pihalla puuhastelua haravoinnin ja kuihtuneiden kasvien repimisen merkeissä. Päivän kruunasi treffit Katjan ja Tinnan kanssa Sävelessä.
21.-22.11.
Töissä taas! Ihana päästä tekemään jotain järjellistä, sillä tämän sairaslomajakson aikana en ole kyennyt lukemaan mitään, puhumattakaan, että olisin jaksanut kirjoittaa sanaakaan. Kaikki voimat menivät siihen oleelliseen eli toipumiseen.
Summa summarum
Ensimmäisestä cef-tiputuksesta seurasi hetken hilpeä nousu ja noin viikon darra. Ja paha sellainen. Mutta nyt olen jo voiton puolella: neljä sytostaattihoitoa takana ja enää kaksi jäljellä! Wohoo!!
Tiistai ja labrapäivä. Ennen töihin menoa pikainen pysähdys Kalasataman terveysasemalla, jossa otettiin taas kaksi putkiloa verta syynättäväksi. Onneksi labra-ajan voi varata etukäteen, sillä mua ei todellakaan houkuttele ajatus istua odottamaan omaa vuoroani yskivien ja pärskivien tyyppien kanssa. Tosin mulla olisi takataskussa myös HUSin Labrapassi, jolla pääsen kiilaamaan labrajonon ohi. On muuten elämäni ensimmäinen VIP-kortti.
Nämä labrakäynnit alkavat sujua jo rutiinilla. Tällä kertaa näytteenottaja ei edes epäillyt, että määrään itse itselleni näitä näytteitä. Jep ja juu, ihan puhtaasta ilosta ja huvin vuoksi käyn kolmen viikon välein piikillä. Ehkä se oli hoitajahuumoria, jota en vaan tajunnut. 😀
14.11.
Onneksi tarkistin tiputusajankohdan edellisenä iltana enkä luottanut mun muistiin. Olin ihan pokkana menossa Meikkuun aamuyhdeksäksi, mutta uudet aineet ja uusi aika. Tiputus olikin vasta puolen päivän tienoilla. Ajalla on ennakkolääkityksen vuoksi iso merkitys, sillä pahoinvointia estävät lääkkeet eli kuusi kortisonitablettia ja yksi Akynzeo-tabletti täytyy ottaa tunti ennen hoidon alkamista.
Aika jees muuten, että kortisonin määrä tippui yhdeksällä tabulla, sillä sen aiheuttama unettomuus ja levottomuus on todella ärsyttävää. Ja saattaa tulla kalliiksi, kuten ihka ensimmäinen sytokerta osoitti - yöllä shoppailu lähtee helposti lapasesta.
Tämä kerta jännitti taas aika paljon. Etukäteen puistatti ajatus kanyylin pistämisestä. Viimeksihän se jouduttiin pistämään käsivarren sisäsyrjään, joka sattui ihan perkuleesti. Jännitystä lisäsi myös uusi lääke, sillä kaikki doket on nyt saatu ja seuraavat kolme kertaa saisin CEF-solunsalpaajayhdistelmää. Kauhun sekaisin tuntein odotan miten tähän uuteen yhdistelmään reagoin ja millaisia sivuoireita tulee. Näitä sekä kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä ehdin odotustilassa miettiä, sillä osastolla vallitsi varsinainen hulina. Porukkaa riitti ruuhkaksi saakka, mikä ikävä kyllä kertoo karua kieltään syövän yleisyydestä.
Tällä kertaa kanyylin paikkaa haettiin pariin otteeseen, ennen kuin kolmannella kerralla löytyi sopiva ja toimiva kohta. Ja tietty se oli taas tuo ennakkoon kammoksumani käsivarren sisäreuna. Noh, positiivista oli ettei pistäminen enää sattunut niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Sopivan kanyylin paikan hakeminen kertoo siitä, että myrkyt ovat tehneet tehtävänsä, ja verisuoneet saaneet sytoista hieman osumaa.
Itse tiputus sujui kuitenkin mallikkaasti ja aika hujahti taas kuin siivillä. Tuolista ylös noustessa tuntui hieman samalta kuin hyvässä nousuhumalassa eli päässä humisi normaalia enemmän. Tunne ei toki ollut yhtä kiva kuin pienessä tuiterissa. Vai kultaako aika vaan muistot? 😋
Pienestä huminasta huolimatta päätin piipahtaa ystäväni luona Espoossa. Virtaa riitti sen verran, että heitimme pienen kävelylenkin Olarin Prismaan. Kyllä teki hyvää – kropalle ja mielelle.
15.11.
Normaalisti kuukauden paras päivä eli palkkapäivä! Tällä kertaa tästä ei paljon iloa repinyt, sillä jo herätessä olo oli vetämätön. Etoi, väsytti ja vitutti. Ruokahalukin oli kadonnut. Eikä kahvikaan maistunut. Normaalisti en suostu lähtemään mihinkään ennen kuin olen nauttinut kaksi kuppia kahvia Hesarin kera. Tee sentään maistui.
Päivä meni pitkälti rypiessä huonossa olossa. Ei ihme, että olin kiukkuinen kuin ampiainen koko päivän - huusin jopa koiralle. Onneksi iltaa kohti hieman olo parantui ja jaksoin katsoa miten Huuhkajat tekivät historiaa hoitamalla miehet ensimmäisen kerran fudiksen arvokisoihin! Ihan huikeaa!
 |
| Huuhkajien matkassa jo vuodesta 2007. Kuva: Juhani Järvenpää. |
16.11.
Päivän agenda harvinaisen yksinkertainen: nukkumista, nukkumista ja kerran vielä nukkumista. Pääsin sentään aamulla ja illalla koiran kanssa ulkoilemaan, sillä jatkuva makaaminen alkoi tuntumaan päässä ja jaloissa. Ei me lenkeillä pituusennätyksiä rikottu ja kävelytahtikin oli kuin satavuotiaalla.
17.11.
Sunnuntai ja olo koko päivän sanalla sanoen hirveä. Etoi, väsytti, kolotti ja närästi. Sytot pistivät koko elimistön aivan jumiin. Note to self: ensi kertaa varten varastoon kuivattuja luumuja. Ja paljon. Tämä päivä jääköön historiaan pahimpana sairaspäivänä eikä siitä sen enempää.
18.-19.11.
Olossa oli havaittavissa jo hieman viitauksia parempaan suuntaan, mutta edelleen väsytti, kolotti ja närästi. Ulkoilussa pääsin kuitenkin takaisin kahden lenkin rutiiniin.
20.11.
Päivä, jolloin elämä alkoi taas voittamaan! Päivällä ensin koiralenkki Ninan kanssa, sen jälkeen pihalla puuhastelua haravoinnin ja kuihtuneiden kasvien repimisen merkeissä. Päivän kruunasi treffit Katjan ja Tinnan kanssa Sävelessä.
 |
| Kaksi herttaista enkeliä 😃 |
21.-22.11.
Töissä taas! Ihana päästä tekemään jotain järjellistä, sillä tämän sairaslomajakson aikana en ole kyennyt lukemaan mitään, puhumattakaan, että olisin jaksanut kirjoittaa sanaakaan. Kaikki voimat menivät siihen oleelliseen eli toipumiseen.
 |
| Kyllä kelpasi palata töihin 😍 |
 |
| Tuliaisia suoraan Milanosta 😋 |
Summa summarum
Ensimmäisestä cef-tiputuksesta seurasi hetken hilpeä nousu ja noin viikon darra. Ja paha sellainen. Mutta nyt olen jo voiton puolella: neljä sytostaattihoitoa takana ja enää kaksi jäljellä! Wohoo!!
Kommentit
Lähetä kommentti