Viisi vuotta. Huh huh. Lähes päivälleen viisi vuotta on vierähtänyt tämän blogin ensimmäisestä kirjoituksestani ja rintasyöpämatkani aloituksesta. Hämärästi muistan miettineeni tätä hetkeä ja leikitellyt ajatuksella miltä minusta mahtaisi tuntua, kun viiden vuoden seuranta ja viimeinen kontrolli olisivat ohi.
Enää ei tarvitse leikitellä tai kuvitella, sillä tämä hetki on nyt käsillä ja todellista. 5-vuotiskontrolliin kuuluva mammografia oli 1.7. ja sen jälkeen taas löysässä hirressä roikkumista noin viikon verran. Aina yhtä jännittävän ja tuskaisenkin odotuksen jälkeen Maisaan kilahti tulokset: ne olivat puhtaat. Kuvissa ei ollut mitään syöpään viittaavaa, jee!
Syöpädiagnoosin kuulemisesta tuli kuluneeksi tänään 1846 päivää, ja vuorossa oli viimeinen (tai niin luulin) kontakti rintasyöpähoitajan kanssa. Pieniä perhosia lenteli vatsassa, kun odottelin tuota puhelinsoittoa. Puhelu tuli, mutta sen jälkeen en tuntenutkaan suurta riemua tai iloa, joita olin etukäteen kuvitellut tuntevani. En voinutkaan kirjoittaa tämän postauksen otsikkoon, että vihdoin minulla olisi terveen paperit. Ei, vaan nykyisen tutkimustiedon ja sairaushistoriani perusteella jatkan estolääkkeiden syöntiä; matkani siis jatkuu ja Tadexit ovat osa aamiaistani ainakin vuoteen 2026 saakka. 😋
Niin, tunteisiin vielä palatakseni. Riemun sijaan tunsin jonkinlaista helpotuksen tunnetta. Olisin vielä HUSin hoito- ja seurantajunassa mukana, ja lääkkeiden tuomat sivuvaikutukset ovat olleet itselläni kuitenkin hyvin maltilliset. Jos niitä syömällä voin vaikuttaa edes hieman siihen, ettei syöpä uusiudu, pistän jokaisen tabletin poskeeni suorastaan ilolla.
Matkaa ei tarvitse tehdä kuitenkaan yksin
En ole koskaan tykännyt matkustaa pitkiä matkoja yksin, vaan mielestäni suurin osa matkalla olemisen erinomaista sisältöä ja iloa on hyvä seura. Tätä matkaa olisin kuitenkin tehnyt mielelläni yksin, mutta niinpä vaan sain parhaan ystäväni tälle samaiselle polulle taivaltamaan. Ei nyt aivan suoraan läpsystä vaihdettu viestikapulaa ja rooleja, mutta melkein.
Ystäväni sai siis rintasyöpädiagnoosin tämän vuoden toukokuussa ja viime viikolla olin hänen seuranaan ensimmäisessä sytostaattitiputuksessa. Tätä ennen olimme joutuneet jännittämään olisiko syöpäperkele levinnyt jonnekin. Ja voi siskot ja veljet, nämä ne vasta olivatkin tukalat päivät! Lääkärin vastaanotolla sydän hakkasi kuin viimeistä päivää - täydellinen takauma viiden vuoden takaiseen hetkeen ja pelkoa pahimmasta. Kyyneleet kihosivat silmiini, kun lääkäri vihdoin ja viimein kertoi, ettei syöpä ole levinnyt luustoon tai sisäelimiin. Hoitoja tulisi kuitenkin koko rahan edestä! Eli samalla kaavalla mennään.
Ystäväni kysyi ennen lääkärin vastaanotolle menoa pystyisinkö tulemaan hänen mukaansa ja millaisia tuntemuksia tilanne minussa herätti; tunsinko ahdistusta tai jopa pelkoa, kun samoja asioita käydään taas läpi? Jäin oikein pohtimaan, että mitä omassa päässäni liikkuu ja olisiko minusta siihen. Tätä en kauan joutunut pohtimaan. Totta hemmetissä tulen! Ei pienintäkään ajatusta siitä, etten olisi hänen mukanaan ja tukenaan niin paljon, kuin on tarvetta ja halua!
Eli matka jatkuu. Ei kuitenkaan Joensuusta länteen tai Kuopiosta pohjoiseen. Se jatkuu tulevaisuuteen. Yhdessä me selviämme. Tästäkin! 💗💗💗
"Hei kuule sisko, viel me kyetään mihin vaan
Tää tie on levee eikä pääty milloinkaan
Bensa-asemalla kahvit naamariin
Rekat ohitetaan aina silmät kii
Ajat on ollu vaikeet, mut ne paranee
Takapenkiltäkin pääsee taivaaseen
Kuule sisko viel me kyetään mihin vaan
Huudetaan ikkunasta tällee ajetaan"
P.S. Jos aloittaisin tämän blogin kirjoittamisen nyt, nimi olisi Joka seitsemäs nainen.
Kommentit
Lähetä kommentti