Joka kahdeksas nainen

Viisi vuotta. Huh huh. Lähes päivälleen viisi vuotta on vierähtänyt tämän blogin ensimmäisestä kirjoituksestani ja rintasyöpämatkani aloituksesta. Hämärästi muistan miettineeni tätä hetkeä ja leikitellyt ajatuksella miltä minusta mahtaisi tuntua, kun viiden vuoden seuranta ja viimeinen kontrolli olisivat ohi. Enää ei tarvitse leikitellä tai kuvitella, sillä tämä hetki on nyt käsillä ja todellista. 5-vuotiskontrolliin kuuluva mammografia oli 1.7. ja sen jälkeen taas löysässä hirressä roikkumista noin viikon verran. Aina yhtä jännittävän ja tuskaisenkin odotuksen jälkeen Maisaan kilahti tulokset: ne olivat puhtaat. Kuvissa ei ollut mitään syöpään viittaavaa, jee!  Syöpädiagnoosin kuulemisesta tuli kuluneeksi tänään 1846 päivää, ja vuorossa oli viimeinen (tai niin luulin) kontakti rintasyöpähoitajan kanssa. Pieniä perhosia lenteli vatsassa, kun odottelin tuota puhelinsoittoa. Puhelu tuli, mutta sen jälkeen en tuntenutkaan suurta riemua tai iloa, joita olin etukäteen kuvitellut tuntevani.

Ei, otsikko ei viittaa siihen, että viime postauksestani on vierähtänyt tovi. Mietin pitkään miten aloittaisin tämän postauksen. Vai aloittaisinko lainkaan. Päätin kuitenkin, että jatkan kirjoittamista aina silloin, kun mielen päällä on jotain. Joten tässä taas hieman kuulumisia tältä syöpämatkaltani. Aloituksesta ei kovin hienoa tullut, joten pahoittelut jo etukäteen. Mutta tähän virkkeeseen tiivistyy napakasti kaikki oleellinen: Vittu, mikä vuosi!😈 Voisin vaikka lyödä vetoa, etten ole ainoa, joka on tuota mieltä. Korona tuli ja sotki monen elämän vähän joka saralla. Mietin kuitenkin monta kertaa kevään aikana, että itselläni kävi taas aika munkki. Koronan aiheuttama hässäkkä iski vasta sen jälkeen, kun osaltani säteet oli säteilytetty, ja paluu arkeen alkanut sujumaan. Monen kanssasisaren kohdalla korona heitteli hoitopolulle risuja ja männynkäpyjä -  pahimmillaan hoitoja on jouduttu siirtämään. Olin ehtinyt harjoitella monta kuukautta epänormaalia arkea ja tottunut olemaan paljon e

Niin vain koitti päivä, jolloin hoitopolkuni tuli päätökseen! Viime viikon perjantaina oli 18. eli viimeinen sädehoitokerta, ja eilen tapasin vielä sädelääkärin. Kuukauden ajan voin tarvittaessa ottaa yhteyttä sädehoitoyksikköön, mutta tämän "takuun" jälkeen olen omillani. Toki tiukassa viiden vuoden seurannassa: ensimmäinen vuosikontrolli on joskus elokuussa. Olo on todella helpottunut, mutta samalla hieman hämmentynyt. Etukäteen kuvittelin, että kun hoidot ovat ohi, juhlistan niiden loppumista ihan huolella. Toisin kävin: hyppäsin junaan ja matkasin Pohjanmaalle. Armottoman bailaamisen sijaan lähinnä nukuin. Ja kävin leffassa ja syömässä. Teräsleidit oli aika hulvaton raina! 😄 Sädetysalueen iho kesti hoidot suhteellisen hyvin. Ainoastaan toinen leikkaushaava otti hieman "osumaa", ja siihen tuli kivulias hiertymä. Muuten hoidot ovat näkyneet väsymyksenä ja vetämättömänä olona sekä päivittäisenä kolotuksena. Ehkä hieman myös v*tuksena 😆 Näiden oireiden syyn

Tammikuun kaksi ensimmäistä viikkoa menivät toipuessa viimeisestä cef-sytosta, ja erityisesti toisena joulupäivänä iskeneestä asentohuimauksesta. Väsymys ja huimaus olivatkin tiiviisti seuralaisenani vuoden ensimmäiset viikot, mutta jäin kuin jäinkin ilman aikaisempien kertojen sytodarran oireita. Tammikuun toisen viikon maanantaina siirryttiin sitten tämän syöpämatkan viimeiseen hoitovaiheeseen (jos viiden vuoden estolääkitystä ei lasketa mukaan). Vuorossa oli nimittäin käynti Syöpäklinikalla, ja agendalla oli hengitysharjoitus ja sädehoidon suunnittelukuvaus. Harjoituksen aikana hengittelin snorkkelia muistuttavan putken avulla pariin otteeseen. Hengitystahdistetun sädehoidon avulla varmistetaan juuri oikea hetki säteiden ampumiselle: keuhkot täyteen ilmaa, snorkkeli kiinni ja sen jälkeen säteitä tykitetään maksimissaan 24 sekunnin ajan. Helppoa kuin heinänteko. Hengitysharjoituksen jälkeen oli sädehoidon suunnittelukuvaus. Tietokonetomografiakuvauksen avulla määriteltiin hoide

Joulua vietettiin perinteisesti Pohjanmaalla äiteen patojen äärellä. Rentoa ja stressitöntä eloa, joka kului vauhdilla ruuan, ulkoilun ja silkan olla möllötyksen parissa. Kahdella sanalla sanoen: täydellinen lepojoulu. Jouluselfie Hyvää joulua isä!  Tapaninpäivän ajelu suuntautui kotiin. Ja voi, millainen ajelu siitä muodostuikaan! Joulutunnelma sai jo ennen lähtöä suorastaan huimaavan lopun. Kesken jouluruuan sulattelun maailma heitti yhtäkkiä kärrynpyörää, ja hetken tuntui, että lattia saa osumaa. Pienen empimisen ja huilaamisen jälkeen päätin olevani kykeneväinen matkustamaan. Alkumatkan rajujen pahoinvointikohtausten jälkeen kotimatka sujuikin kohtuullisen hyvin - nukkuessa. Perjantai meni lähinnä  makoillessa ja toisella silmällä sähköpostia vahtien. Lukemisesta tai läppärin tuijottamisesta ei tullut yhtään mitään, sillä valo otti silmiin ja pienikin pään kääntely sai maailman huojumaan. Aivan kuin olisin ollut laivalla reippaassa laitamyötäisessä. Iltaa kohden ol

Viime viikon keskiviikkona tapasin sädehoidostani vastaavan lääkärin. Tätä tapaamista olinkin odottanut kuin kuuta nousevaa, sillä vihdoin kuulisin miten ja milloin hoitopolkuni jatkuu sytostaattien jälkeen. Tämän kinttupolun viimeinen vaihe käynnistyy tammikuun 20. päivä. Puoli vuotta ja neljä päivää sen jälkeen, kun työterveyslääkäri kertoi minun sairastavan syöpää. Hitto, mitä vauhtia tämä aika on mennyt! Sädehoitoihin ei suinkaan rynnätä summan mutikassa, vaan homma aloitetaan puolen tunnin mittaisella ABC-hengityspidätystekniikkaharjoituksella (helkkari, mikä sanahirviö). Tämän harjoituksen avulla opettelen hengittämään hengitystahdistuslaitteella. Laitteen ja tekniikan avulla pystyn pidättämään hengitystä niin pitkään, että sädehoito ehditään antaa vasemmasta tissistä leikatun kasvaimen alueelle. Tällä varmistetaan, ettei sydämeen osu sinne kuulumatonta säteilyä, vaan ne osuvat sinne minne kuuluvatkin. Tälle touhulle on muuten ihan oma terminsäkin: hengitystahdistettu sädehoito. 

Tämä jakso on ollut ehdottomasti tuskastuttavin ja hankalin - raskain niin fyysisesti kuin henkisesti. Reilu viikko ennen 5. sytoa heräsin keskiviikkona ikävään tunteeseen, jonka tunnistin heti. Flunssan oireet tuntuivat nenän tukkoisuutena ja karheutena kurkussa. *ttu, vaikka kuinka olin vältellyt yskiviä ja pärskiviä ihmisiä ja pessyt käsiäni joka käänteessä, en onnistunut pysymään terveenä. Ainoa lohtu oli, että minulla olisi viikko aikaa toipua ennen seuraavaa tiputusta. Jännäksi menee! Aloitin armottoman lääkitsemisen sallituilla aineilla, ja Ninan antaman ohjeen mukaista "rommitotia" tuli vedettyä kaksin käsin. Vaihdoin toimiston kotioloihin, ja sain kuin sainkin juotua itseni perjantaiksi pikkujoulukuntoon! 😉 Ninan rommitoti: tuoretta inkivääriä, hunajaa, puolikas sitruuna ja kuumaa vettä. Pikkujoulujen alussa ja lopussa. Hauskaa oli! Perjantai meni 0 % juomia nauttiessa, mikä takasi ettei lauantaiaamuna ollut krapulasta tietoakaan. Mutta armoton väs