Vuoden viimeisestä viikosta muodostui varsinainen piinaviikko
Joulua vietettiin perinteisesti Pohjanmaalla äiteen patojen äärellä. Rentoa ja stressitöntä eloa, joka kului vauhdilla ruuan, ulkoilun ja silkan olla möllötyksen parissa. Kahdella sanalla sanoen: täydellinen lepojoulu.
Tapaninpäivän ajelu suuntautui kotiin. Ja voi, millainen ajelu siitä muodostuikaan! Joulutunnelma sai jo ennen lähtöä suorastaan huimaavan lopun. Kesken jouluruuan sulattelun maailma heitti yhtäkkiä kärrynpyörää, ja hetken tuntui, että lattia saa osumaa. Pienen empimisen ja huilaamisen jälkeen päätin olevani kykeneväinen matkustamaan. Alkumatkan rajujen pahoinvointikohtausten jälkeen kotimatka sujuikin kohtuullisen hyvin - nukkuessa.
Perjantai meni lähinnä makoillessa ja toisella silmällä sähköpostia vahtien. Lukemisesta tai läppärin tuijottamisesta ei tullut yhtään mitään, sillä valo otti silmiin ja pienikin pään kääntely sai maailman huojumaan. Aivan kuin olisin ollut laivalla reippaassa laitamyötäisessä. Iltaa kohden olo vain huononi.
Lauantaina olin jo suorastaan epätoivoinen, ja ikävät ajatukset alkoivat vallata mieleni. Nytkö tämä ***un syöpä on levinnyt päähän? Vähäinen asennon muuttaminen huimasi ja sai voimaan pahoin. Lopulta olin niin tuskainen, että oli pakko soittaa HUSin päivystysapuun. Sieltä saadun ohjeen mukaan lähdimme suoraan Meilahden päivystykseen.
Meikussa ottivat sisään, ja koska syöpä, oireisiin suhtauduttiin vakavasti. Minulta otettiin täydellinen verenkuva ja sydänfilmi sekä kuvattiin pää ja keuhkot. Tutkimusten perusteella kaikki oli kuitenkin kunnossa, joten lääkärin mukaan huimauksen ja pahoinvoinnin syy on todennäköisesti asentohuimaus. Diagnoosi oli suuri helpotus, ja mikä tärkeintä, maanantain viimeiselle cef-tiputukselle ei olisi mitään lääketieteellistä estettä. Tosin asentohuimauksen oireet saattavat vaivata jopa parin viikon ajan.
Sain kotiin viemisinä oireita helpottavat jumppaohjeet, joiden avulla huimaus alkoi sunnuntaina jo hieman talttumaan.
Maanantaiaamun ohjelmassa olivat jälleen labra ja verikokeet. Lauantaina otettujen verikokeiden tulokset kyllä viittasivat siihen ettei mitään yllättävää olisi tiedossa, mutta silti tulosten odottaminen hieman jännitti. Tai pikemminkin minua jännitti tulevat syto-oireet yhdistettynä asentohuimauksen tuomaan t-o-d-e-l-l-a paskaan oloon. Jos aiemmat oireet toistuvat, odotettavissa olisi aika kammottava toipumisjakso. Tämän vuoksi en jaksanut edes iloita siitä, että käsillä oli viimeinen hoitokerta...
Päätin jäädä hengaamaan sairaala-alueelle, ja teimme ystäväni kanssa tärskyt lastensairaalan kahvioon. Tovin höpöteltyämme kaakaokupin äärellä lähdin odottelemaan tulosten valmistumista Tornisairaalan puolelle. Odotustilassa oli tuttuja kasvoja aikaisemmilta tiputuskerroilta, joten odotusaika hurahti taas nopeasti. Vai olenko oppinut tässä syksyn aikana vaan odottelemaan kärsivällisesti?
Jos vuosi loppui tylsissä merkeissä ja nukkuessa, niin vuoden ensimmäinen päivä toi mukanaan taas hieman jännitystä elämääni. Keskiviikkoaamuna huomasin, että vasen käteni oli hieman turvonnut ja siinä tuntui myös inhottavaa kiristystä ja kipua. Sivelin käteen antaumuksella Hirudoid Fortea ja venyttelin sitä varovaisesti, mutta kummallakaan toimenpiteellä ei ollut merkittävää vaikutusta.
Torstaina soitin kädestä Syöpikselle, sillä Google tiesi kertoa, että kyseessä voisi olla laskimotukos. Sadattelin mielessäni, että voi helevetin kuustoista, tämä tästä nyt vielä puuttuu. Syöpikseltä neuvoivat kuitenkin seuraamaan tilannetta vielä päivän, ja jos muutosta parempaan ei tule, sen jälkeen kättä kannattaa käydä näyttämässä oman alueen päivystyksessä.
Perjantaina käsi oli ennallaan, joten soitin HUSin päivystysapuun. Tunnin odottelun jälkeen sieltä tuli takaisinsoitto, josta en tullut hullua hurskaammaksi. Lopputuloksena lähinnä ihmettelyä siitä ettei mua oteta suoraan Meikkuun (eivät ota, sillä oireet liian lievät) sekä soittopyyntö Kalasataman terveysasemalle. Sitä soittoa ei koskaan tullut, joten kahden tunnin odottelun jälkeen lähdin suosiolla jonottamaan lääkärille pääsyä. Sanomattakin lienee selvää, että hieman sapetti.
Mutta hukkaan meni sekin ennakkoketutus! Jonossa ennen minua oli vain yksi henkilö, enkä ehtinyt kuin nippa nappa takapuolella penkkiä koskettaa, kun oli jo vuoroni. Päivystävä sairaanhoitaja kuunteli vuodatukseni ja pyysi heti päivystävän lääkärin paikalle. Lekuri tutki kättä, ja hän tuli aika nopeasti siihen tulokseen, ettei kädessä ole merkkejä laskimotukoksesta. Tukoksesta kertovia oireita ovat runsas turvotus, kuumotus ja ihon punaisuus. Todennäköistä oli, että vasemman käden suonet olivat vain ärtyneet kaikesta pistämisestä sekä lauantaina päivystyksessä annetusta varjoaineesta. Huh, taas selvisin pelkällä säikähdyksellä!
Hyvät uutiset kuultuani päätin hypätä junaan ja hurautin Lakeuksille toipumaan. Tähän päivään mennessä aikaisemmilta kerroilta tuttuja darraoireita ei ole ilmennyt juuri lainkaan, mutta asentohuimaus on muistuttanut olemassaolostaan päivittäin. Kaikki nopeat pään liikkeet saavat edelleen maailman pyörimään villisti, ja lenkillä pitää edetä maltillisin askelin. Hah, maltti onkin vahvin valttini! 😀
 |
| Jouluselfie |
 |
| Hyvää joulua isä! |
Perjantai meni lähinnä makoillessa ja toisella silmällä sähköpostia vahtien. Lukemisesta tai läppärin tuijottamisesta ei tullut yhtään mitään, sillä valo otti silmiin ja pienikin pään kääntely sai maailman huojumaan. Aivan kuin olisin ollut laivalla reippaassa laitamyötäisessä. Iltaa kohden olo vain huononi.
Lauantaina olin jo suorastaan epätoivoinen, ja ikävät ajatukset alkoivat vallata mieleni. Nytkö tämä ***un syöpä on levinnyt päähän? Vähäinen asennon muuttaminen huimasi ja sai voimaan pahoin. Lopulta olin niin tuskainen, että oli pakko soittaa HUSin päivystysapuun. Sieltä saadun ohjeen mukaan lähdimme suoraan Meilahden päivystykseen.
Meikussa ottivat sisään, ja koska syöpä, oireisiin suhtauduttiin vakavasti. Minulta otettiin täydellinen verenkuva ja sydänfilmi sekä kuvattiin pää ja keuhkot. Tutkimusten perusteella kaikki oli kuitenkin kunnossa, joten lääkärin mukaan huimauksen ja pahoinvoinnin syy on todennäköisesti asentohuimaus. Diagnoosi oli suuri helpotus, ja mikä tärkeintä, maanantain viimeiselle cef-tiputukselle ei olisi mitään lääketieteellistä estettä. Tosin asentohuimauksen oireet saattavat vaivata jopa parin viikon ajan.
Sain kotiin viemisinä oireita helpottavat jumppaohjeet, joiden avulla huimaus alkoi sunnuntaina jo hieman talttumaan.
 |
| Tätä sisäänkäyntiä ei tule ikävä. |
Maanantaiaamun ohjelmassa olivat jälleen labra ja verikokeet. Lauantaina otettujen verikokeiden tulokset kyllä viittasivat siihen ettei mitään yllättävää olisi tiedossa, mutta silti tulosten odottaminen hieman jännitti. Tai pikemminkin minua jännitti tulevat syto-oireet yhdistettynä asentohuimauksen tuomaan t-o-d-e-l-l-a paskaan oloon. Jos aiemmat oireet toistuvat, odotettavissa olisi aika kammottava toipumisjakso. Tämän vuoksi en jaksanut edes iloita siitä, että käsillä oli viimeinen hoitokerta...
Päätin jäädä hengaamaan sairaala-alueelle, ja teimme ystäväni kanssa tärskyt lastensairaalan kahvioon. Tovin höpöteltyämme kaakaokupin äärellä lähdin odottelemaan tulosten valmistumista Tornisairaalan puolelle. Odotustilassa oli tuttuja kasvoja aikaisemmilta tiputuskerroilta, joten odotusaika hurahti taas nopeasti. Vai olenko oppinut tässä syksyn aikana vaan odottelemaan kärsivällisesti?
Viimeinen myrkky
Verikokeiden tulokset olivat jälleen erinomaiset, joten mitään estettä hoitojen jatkumiselle ei ollut. Viimeinen sytokerta noudattelikin vanhaa kaavaa eli kanyylin paikkaa jouduttiin taas hakemaan pariin otteeseen. Sen verran ovat vasemman käden suonet joutuneet syksyn aikana koville, että viimeiset myrkyt tiputettiin lopulta oikean käden kautta.Jos vuosi loppui tylsissä merkeissä ja nukkuessa, niin vuoden ensimmäinen päivä toi mukanaan taas hieman jännitystä elämääni. Keskiviikkoaamuna huomasin, että vasen käteni oli hieman turvonnut ja siinä tuntui myös inhottavaa kiristystä ja kipua. Sivelin käteen antaumuksella Hirudoid Fortea ja venyttelin sitä varovaisesti, mutta kummallakaan toimenpiteellä ei ollut merkittävää vaikutusta.
Torstaina soitin kädestä Syöpikselle, sillä Google tiesi kertoa, että kyseessä voisi olla laskimotukos. Sadattelin mielessäni, että voi helevetin kuustoista, tämä tästä nyt vielä puuttuu. Syöpikseltä neuvoivat kuitenkin seuraamaan tilannetta vielä päivän, ja jos muutosta parempaan ei tule, sen jälkeen kättä kannattaa käydä näyttämässä oman alueen päivystyksessä.
 |
| Torstaina uskaltauduin jo ulkoilemaan, ja vuoden ensimmäisellä koiralenkillä sää oli mitä parhain! |
Perjantaina käsi oli ennallaan, joten soitin HUSin päivystysapuun. Tunnin odottelun jälkeen sieltä tuli takaisinsoitto, josta en tullut hullua hurskaammaksi. Lopputuloksena lähinnä ihmettelyä siitä ettei mua oteta suoraan Meikkuun (eivät ota, sillä oireet liian lievät) sekä soittopyyntö Kalasataman terveysasemalle. Sitä soittoa ei koskaan tullut, joten kahden tunnin odottelun jälkeen lähdin suosiolla jonottamaan lääkärille pääsyä. Sanomattakin lienee selvää, että hieman sapetti.
Mutta hukkaan meni sekin ennakkoketutus! Jonossa ennen minua oli vain yksi henkilö, enkä ehtinyt kuin nippa nappa takapuolella penkkiä koskettaa, kun oli jo vuoroni. Päivystävä sairaanhoitaja kuunteli vuodatukseni ja pyysi heti päivystävän lääkärin paikalle. Lekuri tutki kättä, ja hän tuli aika nopeasti siihen tulokseen, ettei kädessä ole merkkejä laskimotukoksesta. Tukoksesta kertovia oireita ovat runsas turvotus, kuumotus ja ihon punaisuus. Todennäköistä oli, että vasemman käden suonet olivat vain ärtyneet kaikesta pistämisestä sekä lauantaina päivystyksessä annetusta varjoaineesta. Huh, taas selvisin pelkällä säikähdyksellä!
Hyvät uutiset kuultuani päätin hypätä junaan ja hurautin Lakeuksille toipumaan. Tähän päivään mennessä aikaisemmilta kerroilta tuttuja darraoireita ei ole ilmennyt juuri lainkaan, mutta asentohuimaus on muistuttanut olemassaolostaan päivittäin. Kaikki nopeat pään liikkeet saavat edelleen maailman pyörimään villisti, ja lenkillä pitää edetä maltillisin askelin. Hah, maltti onkin vahvin valttini! 😀
Kommentit
Lähetä kommentti