Jäätävän pitkä hiljaisuus

Ei, otsikko ei viittaa siihen, että viime postauksestani on vierähtänyt tovi.

Mietin pitkään miten aloittaisin tämän postauksen. Vai aloittaisinko lainkaan. Päätin kuitenkin, että jatkan kirjoittamista aina silloin, kun mielen päällä on jotain. Joten tässä taas hieman kuulumisia tältä syöpämatkaltani. Aloituksesta ei kovin hienoa tullut, joten pahoittelut jo etukäteen. Mutta tähän virkkeeseen tiivistyy napakasti kaikki oleellinen: Vittu, mikä vuosi!😈

Voisin vaikka lyödä vetoa, etten ole ainoa, joka on tuota mieltä. Korona tuli ja sotki monen elämän vähän joka saralla. Mietin kuitenkin monta kertaa kevään aikana, että itselläni kävi taas aika munkki. Koronan aiheuttama hässäkkä iski vasta sen jälkeen, kun osaltani säteet oli säteilytetty, ja paluu arkeen alkanut sujumaan. Monen kanssasisaren kohdalla korona heitteli hoitopolulle risuja ja männynkäpyjä -  pahimmillaan hoitoja on jouduttu siirtämään.

Olin ehtinyt harjoitella monta kuukautta epänormaalia arkea ja tottunut olemaan paljon eristyksissä. Viruksen aiheuttama lockdown ei siten elämääni kovin paljoa hetkauttanut. Toki se harmitti vietävästi, ettei kavereita päässyt tapaamaan entiseen malliin, mutta onneksi ulkoilla pystyi hyvässä seurassa koko ajan. 

Mutta se tästä keväästä ja koronasta!

Kevään vaihduttua kesään aloin odottelemaan kutsua ensimmäiseen vuosikontrolliin. Hieman jo epäilin, että onko korona sotkenut tämänkin. Ei muuta kuin Noonan kautta Syöpikselle viestiä ja ihmettelemään missä kutsuni viipyy. Olin kuulemma jonossa elokuulle, joten malttia nyt vaan!

Kutsu tipahti postilaatikkoon heinäkuun puolessa välissä. Itse asiassa aika päivälleen vuosi siitä, kun kuulin sairaudestani. Kutsu toivotti tervetulleeksi 20.8. mammografiaan, ultraan ja verikokeisiin sekä syöpähoitajan vastaanotolle syyskuun 1. päivänä.

Täytyy myöntää, että vuositarkastus kummitteli kesän aikana aina välillä mielessäni, mutta ei häiritsevästi. Missään vaiheessa en kuitenkaan tuntenut pelkoa tai panikoinut asian suhteen. Tutkimuksia edeltävän yön nukuin jopa poikkeuksellisen hyvin! 

Aamulla Syöpäklinikalle meneminen jännitti kuitenkin aika lailla. Mieleeni muistui viime kesän mammografiaan meno, jolloin oloni oli huoleton, mutta lopputulos kaikkea muuta. Mitä jos syöpäprkl on tullutkin takaisin? Mitä jos kaikki alkaa taas alusta?

Näitä ajatuksia pyöri mielessäni, kun odottelin pääsyä mammografiaan ja sen jälkeen ultraan. Mammografia sattui ihan helvetisti, ja ultrassa tuli kyllä kunnon déjà-vu! Tuntui, että sydän jätti parikin lyöntiä välistä, sillä lääkäri ultrasi täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Välillä lääkärin käsi pysähtyi, ja ultrauslaite surahti kuvan ottamisen merkiksi. Siinä aloin jo olemaan aivan varma, että kohta kuulen ne sanat, joita en halua kuulla. Tuskin pystyin hengittämään, puhumattakaan siitä, että olisi uskaltanut kysyä mitään.

Helpotus olikin todella suuri, kun jäätävän tuskaisten minuuttien jälkeen lääkäri tokaisi ettei kummassakaan tutkimuksessa näkynyt mitään hälyttävää. Sairaanhoitajan toivotellessa hyvää syksyä pääsi jo muutama helpotuksen kyynel! Verikokeiden tuloksia joutuisin vielä odottamaan hetken. 

Tuo hetki koitti eilen, kun sain syöpähoitajan soiton. Verikokeiden tulokset olivat erinomaisia, joten nyt voi sanoa, että olen terve! Bye, bye syöpäprkl, ikävä ei tule!

Carita

P.s. Mun pienelle syöpäystävälle kuuluu myös hyvää! Hän pääsi aloittamaan kouluvuoden samaan tapaan muiden kanssa. Niin onnellinen hänen puolestaan 💖💖

Aamulla hieman jännitti 😱