Kun tuntuu ettei mikään riitä

Toissa viikon lauantai valkeni lonkeron harmaana mutta sateettomana. Onneksi, sillä olimme suunnitelleet ystäväni ja hänen teinityttöjensä kanssa piipahtavamme Linnanmäen Valokarnevaaleilla. Ennen Lintsille menoa viikonlopun ohjelmassa oli piipahdus Maalaismarkkinoilla Eastonissa sekä myöhäinen lounas Kurvin Pizzeria Via Tribunalissa. Lautaselle päätyi La Curva ja kylkeen alkoholiton Peroni. Ensin mainittu oli todella hyvää, mutta Peroni...no, kylmää ja märkää. Itse paikasta tykkäsin enemmän kuin Sofiankadun ravintolasta.

Pizzan jälkeen pitkälle lenkille karvaisen parsonal trainerini kanssa, ja sitten kiireen vilkkaan kotiin valmistautumaan illan hurvittelua varten. Sairauden myötä nämä hurvittelut ovat muuttuneet kerta laakista toisenlaisiksi. 😄

Ja sitten, BOOM! WhatsApp-viestin mukaan ystäväni oli ollut nuoremman tyttärensä kanssa lääkärissä, sillä tytön solisluun päälle oli ilmaantunut muutama päivä aiemmin patti. Nyt tuon patin epäiltiin olevan syöpä. Siinä se taas oli. Maailma pysähtyi ja sydän pusertui kasaan. Tämä ei voi olla totta. Kyyneleet alkoivat valua ja epäusko kuristi kurkkua. Eikö *ttu mikään riitä! Aivan kuin yksi syöpä tälle vuodelle ei olisi jo riittävästi.

Lintsille kuitenkin päätimme mennä, ja tämä oli nimenomaan nuoren potilaan toive. Emme olleet todellakaan ainoita tämän loistavan idean saaneita - muutama muukin oli päättänyt viettää lauantai-iltaa samoissa tunnelmissa. Mäki suorastaan pullisteli porukkaa, isoa ja pientä ihmettelijää.

Laitteet jätimme suosiosta väliin, ja keskityimme vaan hengaamiseen ja tunnelmasta nauttimiseen, niin paljon kuin se tilanne huomioiden oli mahdollista. Ja sitä paitsi, jos olisin mennyt johonkin laitteeseen, olisin saanut heittää hyvästit mun peruukille!

Keskiviikkona epäilys varmistui sitten lymfoomaksi. Mulla on nyt uusi, erityinen ja supertärkeä pieni syöpäystävä. Miten nopeasti elämä voikaan jälleen heittää kaiken ympäri ja näyttää sen ruman, arvaamattoman ja niin raastavan epäreilun puolensa. #fuckcancerx2

Aapo-enkeliä tarvitaan nyt muualla.

Täytyy myöntää, että viimeisen parin viikon aikana huumori ja positiivinen mieli on ollut hieman kortilla. Vituttaa, suututtaa ja ahdistaa vuoron perään. Tällä kaikella on pakko olla jokin merkitys, jota en vielä ymmärrä. Näin ainakin haluan uskoa. Tämä on varmasti jonkun mielestä typerä ajatus, mutta aivan sama. Kaikki, mikä jollain tapaa auttaa jaksamaan tässä taaperruksessa, otetaan ja käytetään surutta hyväksi. 😄

Tämän viimeisen uutisen myötä mieli on alkanut työstämään muitakin isoja vastoinkäymisiä vuosien varrelta. Näitä kun tuntuu olleen ihan omiksi tarpeiksi viimeisen 10 vuoden aikana - oikein kauhalla on tarjoiltu, kun lusikkakin olisi riittänyt.

Kun olin selvinnyt vuosien lapsettomuushoitorumbasta sekä lopputuloksen sisäistänyt ja hyväksynyt, isäni sairastui Alzheimerin tautiin. Tuon sairauden myötä tuli huoli äidin jaksamisesta isän omaishoitajana, sillä koko ajan etenevä sairaus on todella raastavaa ja kuluttavaa lähiomaisille. Sitä ei voi kukaan sivullinen täysin ymmärtää. Koko ajan täytyi olla skarppina ja valppaana, ja etenkin viimeisinä kuukausina isää ei voinut päästää silmistä. Sillä jos silmä vältti, niin hän saattoi livahtaa kenenkään huomaamatta ulos ja lähteä harhailemaan jonnekin. Isän kuoleman jälkeen elämä soljui pari vuotta tasaiseen tahtiin, kunnes viime kesänä elämä taas päätti heittää kapuloita rattaisiin.

Ei siis mikään ihme, että panokseni loputtomalta ja ikuiselta tuntuvassa taloprojektissa on ollut jo pitkään suoraan sanottuna surkeahko. Syyksi epäilen vahvasti motivaation puutetta, joka ilmenee saamattomuutena tarttua vasaraan ja nauloihin. 😄 Noh, oma valinta. Mutta EHKÄ muutaman kerran on tullut mietittyä, että voisihan sitä helpommankin tien valita.

Leuka rintaan ja kohti uusia vastoinkäymisiä...

Ja paskat! Vaikka takana on jokseenkin lamaannuttava ja raskas viikko, pakotin itseni listaamaan asioita, joista olen iloinen ja joiden avulla jaksan porskuttaa eteenpäin.

Syöpäsäätiö ja sen tekemä työ. Pitkään mietin mitä järjestöä alan tukemaan säännöllisesti. Ei tarvitse miettiä enää. Ja sorry vaan feissarit, syöpäkorttia tulen käyttämään jatkossakin.
Koiralenkit yksin ja Ninan kanssa upeissa syksyisissä maisemissa.
Terveiset Abruzzon pöheiköstä, Fallosta! Sain tsemppiterveiset lempiblogistiltani Minnalta.
Jos et vielä seuraa elämää Piccolo Salvossa, tee se nyt! Heittämällä paras blogi ikinä!
Perhe, ystävät ja työkaverit. Kaikki tsemppiviestit ja mukana eläminen antavat mielettömän paljon voimaa ja taistelutahtoa.
Hulvattomat ja päättömät jutut, jotka saavat nauramaan vedet silmissä ja naurusta vatsan kipeäksi.
Kameraseura ry:n valokuvanäyttely, jonka avajaiset ovat perjantaina 1.11.
Uusi jumppamatto, käsipainot & aloitettu lihastreeni. Ennakkoon pelkäsin, että käsivoimat ovat tyystin kadonneet, mutta onneksi pelko oli turha. Tästä se rantakuntoon treenaaminen sitten alkaa.
Helsinki 10 ja HHM -treenipaita tuli postissa. O-ou.....😂

Sytostaatti nro 3/6

Ai niin, sytostaattihoidoissa olen nyt puolessa välissä. Kaikki doketakselit tai doket, kuten me ammattilaiset niitä kutsumme, on nyt annettu. Kolme cef-tiputusta on vielä edessä.

Viime torstain tiputus meni hieman huonommin kuin edellisellä kerralla. Kanyyli jouduttiin laittamaan ärtyneen verisuonen vuoksi kyynärtaipeen sisäsivureunaan. On muuten prkleen kivulias kohta. Tiputuksen loppupuolella päälle iski myös hillitön närästys, jonka sain myöhemmin taltutettua Somacilla. Näitä kahta lukuun ottamatta homma sujui kuitenkin mallikkaasti kanssasisarten ja huikean henkilökunnan seurassa.

Torstai ja perjantai menivät voinnin ja jaksamisen suhteen todella hyvin, ja virtaa oli jälleen kuin pienessä kylässä. Mutta lauantain valjetessa ja kortisonien vaikutuksen poistuttua, iski aivan käsittämätön väsy ja armoton jäsenten kolotus. Tuttuja tuntemuksia ensimmäisen tiputukseen jälkeen. Uutta tällä kierroksella on ollut pienoinen tykytys ja kipu leikkaushaavoissa. Ei kovin paha tunne, mutta ikävästi se on muistuttanut kesän leikkausoperaatiosta.

Lauantai ja sunnuntai menivät täysin ohi, sillä nukuin nuo kaksi päivää. Nukkumisen lisäksi en jaksanut tehdä muuta kuin käydä koiran kanssa kaksi kertaa päivässä ulkona. Jokainen pienikin ylämäki sai voimat pakenemaan jäsenistä ja sydämen hakkaamaan kuin viimeistä päivää. Se onneksi helpottaa kun tietää, että nämäkin ovat ihan tavanomaisia sytojen jälkeisiä oireita.

Kun vaan malttaa levätä, niin hyvä tästä tulee. Ai niin, ääni on taas kadonnut 😃